Juureskausi on taas alkanut. Esimerkiksi talven pääjuhlan perinteinen joulupöytä on kausiruokaa, koska se on perinneherkkuja pullollaan, ja ennen vanhaan syötiin kauden mukaan, koska salaatti ja tomaatti eivät kasvaneet kesät talvet, kuten nykyään.

Nyt kun juureksiin siirrytään tuorevihanneksista, juuresraasteet maistuvat parhaimmilta, toisaalta tuoreuden, toisaalta pitkästä aikaa nauttimisen vuoksi. Juureshyllyihin on ilmestynyt joitain uusia kiinnostavia maanalaisia kasviksia. Raidallinen punajuurikas, keltajuuri ja juuripersilja ovat itselleni tuttavia tuoreemmasta päästä. Porkkanapusseja tuli ostettua viimeksi kaksi, koska luomun lisäksi heviosastolla minulle vilkutteli värikäs porkkanalajitelma. Olen aikaisemmin maistanut keltaisia porkkanoita, jotka mielestäni olivat mauttomampia kuin nykyisin tavallisimmat oranssit lajitoverinsa. Nyt kuitenkin lautaselle suoraan pienellä terällä raastetut keltainen ja tumma, violetihtava porkkana katosivat molemmilta syöjiltä niin tehokkaasti, ettei kuvattavaa jäänyt, joten kuvaan saatiin vain tuon kivan lajitelman kokonaisia yksilöitä. Keltainen vaikutti makealta, violetti taas aromikkaalta. Kesällä paras raastejuures kyssäkaali jäi näin talvikaudella täysin näiden herkkujuuresten varjoon.

Juureksista syntyy talvikaudella monenlaisia kypsiä herkkuja. Tulen lähempänä joulua todennäköisesti julkaisemaan punajuurilaatikon ohjeen, johon sain vinkin erään joulupöydän väliviikkojen tarjoilusta. Perinteiset laatikot katosivat niistä pitävien suihin, mutta minä löysin vihdoinkin sellaisen joulupöydän juureslaatikon, josta minäkin pidän. Perinne on syntynyt!